Oma maa mansikka
Kotimatka oli piiitkä, mutta lennot menivät onneksi suht nopeasti pelejä pelaillessa ja telkkaria katsellessa. Rinkat lihoivat Hong Kongissa vielä kymmenen kiloa lisää eli kaikenlaista tavaraa tuli loman päätteeksi osteltua. Pukupussit otettiin käsimatkatavaroihin, että pysyisivät hyväkuntoisina kotiin saakka.
Amsterdamin kentällä EU-alueelle saavuttaessa pukupussit sitten houkuttelivatkin tulliviranomaisen esittämään muutamia kysymyksiä. Virkailija kysyi mistä tulimme ja paljonko maksoimme puvuista Hong Kongissa. Sen kummemmin ajattelematta vastailin rehellisesti kysymyksiin, koska meillähän ei ollut mitään tullattavaa. Eipä. EU:n alueelle saa kuulemma tuoda 175 euron edestä vaatteita verotta, mutta jos vaatteiden arvo ylittää tuon summan, koko summasta pitää maksaa noin 30 % veroa. Eipä siinä enää auttanut mikään muu kuin lainkuuliaisena kansalaisena sadatellen maksaa puvuista 150 euroa tuontiveroa. En tietenkään kehota ketään rikkomaan mitään lakia, mutta jos puvut olisivat olleet rinkassa tai edes jossain muussa kassissa kuin räätäliltä saaduissa pukupusseissa, olisi helposti säästänyt ison summan rahaa. Vaikka toimimmekin oikein ja pykälien mukaan maksaessamme veroa, laski matkafiilikset aika paljon odottamattoman lisäkulun ilmettyä. Ensi kerralla taidan lueskella EU:n tullisäädöksiä hieman tarkemmin ennen matkalle lähtöä tai paluuta...
Finnairin lento Damista Helsinkiin oli oikein mukava, kun palvelu pelasi taas aukottomasti. Cathay Pacificin henkilökunta oli kyllä ystävällistä, mutta ihan kaikki viestit eivät vain menneet perille ja mehut jäivät välillä saamatta. Helsinki-Vantaan kentällä äiti olikin jo vastassa ja antoi huonosti nukutun yön jälkeen totutella samantien takaisin oikeanpuoleiseen liikenteeseen. Ajaminen oikealla tuntuu nyt vaikeammalta kuin vasemmalla ajaminen puoli vuotta sitten. Kummallista.
Lahden pikavisiitin jälkeen ajoimme Fiestalla kohti Pirkkalaa ja totesimme, että Suomi on ennallaan. Vaikka edelliset kuusi kuukautta ovatkin olleet täyttä elämää, tuntuu elämä täällä jatkuvan siitä mihin jäätiin lähtiessä. Elämä Uudessa-Seelannissa oli kuin elämää toisessa todellisuudessa.
Laitamme vielä koosteen reissukuvista nettiin jossain vaiheessa ja kirjoitamme lisää, jos jotain tulee mieleen.
Melkein kotona
Kotimatka alkaa muutaman tovin kuluttua, kun lahdemme halpisbussilla lentokentalle. Viimeiset rahat on jotakuinkin dollarin tarkkuudella tuhlattu markkinakadulla "eighty ... no-no-no, okei sixty ... okei forty ... twenty okei-okei". Rinkan paino lisaantyi taas pari kiloa. Uudesta-Seelannista lahtiessa rinkat painoivat 19,7 kg ja 14,8 kg. Painoraja ainakin Amsterdamiin on kuitenkin 32 kg, eli eipa tarvi huolehtia kuin siita, etta selviaa kassien kanssa tunkea bussiin asti...
Puvut olivat valmiit eilen ja olimme oikein tyytyvaisia saamaamme laatuun. Tassa viela vaatturin yhteystiedot, jos joku meidan tavoin arvuuttelee, kuka oikeasti osaa ja kuka vain puhuu: L & K Customer Tailor, 66-70 Nathan Road. Hinnan arpominen vaatii jonkinlaista vasytystaistelua eika varmuutta kaiketi saa koskaan. Vaatturit sanovat nopsaan, etta eri rahalla saa eri laatua niin kankaassa kuin tyossa. Meidan kanssa samaan aikaan sovittamassa olleet maksoivat paidoistaan ja puvuistaan meita enemman, mutta tuskinpa Intian pojat meidan tilauksestakaan tappiolle jaivat! Toinen juttu sitten on, mita ne maksavat niille raataleille, ketka puvut oikeasti tekivat. Kun menimme sovittamaan pukuja, kyseisista puvuista vastuussa olevat raatalit soitettiin paikalle ottamaan tarkemmat mitat ja katsomaan, milta puvut nayttavat. Ihan sama - me ollaan tyytyvaisia!
Makao oli ihan mukava paikka, muttei kovin erilainen tai erihintainen Hong Kongiin verrattuna. Massiivisia ja vahan vaatimattomimpia kasinoita oli joka kulmassa, mutta ei alettu tuhlailemaan. Lauttamatkat menivat molempiin suuntiin vauhdikkaasti nukkuessa.
Illalla Kowloonin satamasta seurattu Avenue of Stars -valonaytos oli vaikuttava. Lahden molemmin puolin pilvenpiirtajat esittaytyivat vilkuttelemalla erilaisia spotteja ja valoketjuja musiikin tahtiin. Yritettiin ottaa siita kuviakin, mutta kadet eivat olleet ihan tarpeeksi vakaita teraviin kuviin pitkalla valotusajalla.
Kotoa kasin kirjoitellaan sitten seuraava kerta ja yritetaan vahan arvioida matkaa kokonaisuutena huipuilta laaksoihin ja takaisin.
BUNGY!!!
Odoteltiin Te Anaussa aurinkoa v鋒鋘 aikaa, mutta todettiin, ettei s滗 ainakaan paremmaksi muutu ja p滗tettiin jatkaa matkaa. Ajeltiin Queenstowniin, jossa Tommi nopeasormisena asensi jonkun kivan viruksen l鋚p鋜ille ("mik鋝 toi on...鋖?..noniin"). Kun aiottiin l鋒te?parkkikselta nettikahvilaan hakemaan poisto-ohjeita huomattiin, ett?auton akku on tyhj? koska Tommi oli j鋞t鋘yt valot p滗lle. Ei ollut ihan sen parhaita p鋓vi?.. Ruottalaispoikien avusta ja kaapeleista huolimatta auto ei p滗st鋘yt 滗nt鋕滗n, joten soitettiin AA:n mies apuun. Sielt鋒鋘 se jo pime鋘 tultua porhalsi ja k鋣nnisti auton minuutissa. Virus on viel鋕in koneella, mutta ainakaan ei maksettu AA-maksua turhaan!
Ei oikein tiedetty, mit?kummempaa Queenstownkaan meille tarjoaisi, joten p滗tettiin suunnata auto kohti Wanakaa ja Rob Roy -k鋠ely? Matkalla pys鋒dyttiin Kawarau Bridgelle ja sitten hyp鋞tiin ja korkealta. Oli huima kokemus ja menisin uudestaankin jos olisi rahaa ja yht?hieno paikka. Kawarau on maailman ensimm鋓nen kaupallinen benjihyppypaikka ja paikkaa pidet滗nkin benji-hypyn kotina. Metrej?hypyll?on "vain" 43, mutta kyll?se korkealta tuntui siell?ylh滗ll? Hyp鋞tiin tandem-hyppy eli kaksin tultiin alas ja hyv?niin. En tied?olisinko yksin mennyt reunaa pidemm鋖le, mutta eih鋘 sit?kehtaa siin?jarrutella kun kaksin ollaan...
Adrenaliinin tuoma hyv鋘olontunne kesti hyvin lopun p鋓v滗 ja Wanakassa loikoiltiin mukavasti leirint鋋lueen majassa kynttil鋘valossa loppup鋓v?herkkuja sy鰀en ja leffoja ja omaa hyppy?uudestaan katsellen (joo, me ostettiin se dvd:n? kyll鋒鋘 sit?itse滗n katsella jaksaa!).
Sunnuntaina ajeltiin Wanakasta n. 50 km Rob Roy -k鋠elylle. Kukaan ei tosin ollut kertonut meille, ett?k鋠elyn alkupisteeseen menev?tie ylitt滗 noin 10 meid鋘 autolle liian syv滗 jokea ja pys鋒dyttiinkin monien muiden tavoin ennen ensimm鋓st?jokea noin kuusi kilsaa k鋠elyn aloituspisteelt? Satoi, joten p滗tettiin j滗d?y鰇si odottelemaan ilmoja parempia. Maanantaiaamuna aurinko sitten paistoi kirkkaalta taivaalta, joten l鋕simme tallustamaan k鋠elyn aloituspisteelle. K鋠ely oli leppoisaa, mutta harmittelimme, ettemme uskaltaneet l鋒te?pakulla jokien ylityksiin. Itse Rob Roy -k鋠ely oli rankahko nousu puurajan yl鋚uolelle laaksoon, josta oli mukavat n鋕ym鋞 vesiputouksille ja j滗tik鰈le. Takaisinp鋓n tiet?pitkin k鋠ely puudutti jo rankasti ja jalat painoivat. Pelastukseksi koitui maasturi, joka t鋣ten?otti meid鋞 sivussa oleville askeltuille seisomaan, k鋝ki pit鋗滗n kovasti kattotelineist?kiinni ja paineli viimeiset nelj?kilsaa nelj滗kymppi?hiekkatiet?pitkin meid鋘 nauraessa ja nauttiessa kyydiss? Tulipa sellainenkin matkustustapa koettua, jiihaa!
Wanakasta ajelimme Mt Cookille, joka on maan korkein vuori. Itse vuorelle p滗sev鋞 vain osaavat kiipeilij鋞, joten tyydyimme upealla ilmalla ottamaan valokuvia kaukaa ja l鋒elt?ja k鋠elem滗n kolmen tunnin lenkin vuoren l鋒eiselle j滗tikk鰆鋜velle, josta saimme hienoja valokuvia Mt Cookista, ymp鋜鰅vist?vuorista ja j滗lautoista j鋜ven keskell? Y鰇si ajoimme Lake Tekapoon, josta seuraavana p鋓v鋘?Geraldineen leirint鋋lueelle. Nyt nautimme leirint鋋lueen tarjonnasta, j鋜kk鋓lemme valokuvia ja kirjottelemme raportteja ja ty鰄akemuksia. Auton myyntilappunenkin tehtiin takaikkunalle laitettavaksi, jos sen sielt?joku huomaisi t鋝s?ajellessa. Seuraava kohde on Christchurch, jossa aika kuluneekin autoa myydess? Hong Kongiin lenn鋗me 24.4. ja kotisuomeen sielt?29.
-tintti
Korkean vuoren rinteille johti
Invercargillista matka jatkui etelärannikkoa kohti Fiordlandia ja Milford Trackia. Nättiä rantamaisemaa riitti, jokseenkaan mitään erityistä ei matkalla ollut ennen kääntymistä sisämaahan. Clifdenin luola oli yksi seudun nähtävyyksiä, jota yllättäen ei mainostettu mitenkään erityisesti, eikä siitä tarvinut edes maksaa mitään.
Invercargillista Kathmandun (paikallinen Partioaitta) alennusmyynnistä ostettu otsalamppu oli todellakin tarpeen, kun käveltiin, tasapainoiltiin, kömmittiin ja melkein kompuroitiin tunti maan alla. Opasteiden mukaan matkalla olisi tietenkin pitänyt olla vähintään kaksi valonlähdettä henkeä kohden, mutta me selvittiin kyllä hyvin Kathmandun superlampun ja käytetyillä halpispattereilla varustetun mini Magliten kanssa. Tiina oli tosi reipas.
Te Anaussa käytiin vielä patikoimassa lämmittelyksi pätkä Kepler Trackia, joka myöskin on eräs Great Walkeista. Tähän mennessä koettuja Great walkeja ovat Tongariro Crossing, Whanganui River, Abel Tasman, Rakiura ja nyt myös Milford Track. Keplerin muutaman tunnin pikamarssi oli lähinnä metsää joenvarressa ja suon reunassa. Reitin huippuhetket ovat yli tuhannen metrin korkeudessa, eikä ihan sinne asti välitetty Milfordia edellisenä päivänä lähteä tarpomaan.
Milford Track alkoi venematkalla Te Anau Downsista polun alkupisteeseen. Matkalla aurinko vilkuili meitä pilvien takaa valaisten ympäröiviä vuoria kapeine, mutta korkeine vesiputouksineen. Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli reilun tunnin kävely ensimmäiselle Clinton Hutille. Kävely oli loivaa ylimäkeä kirkasvetisen joen varressa. Hutilla oli meidän saapuessa jo parikymmentä muuta retkeilijää venyttelemässä kuistilla. Iltapäivän edetessä loputkin vaeltajat saapuivat, joten päivittäinen 40 "asiakkaan" kiintiö oli täynnä. Meidän lisäksi vaelluksella oli 40 retkeilijää täyden palvelun opastetulla vaelluksella. Pieni katkeruus porhotallaajien suihkua, viinipäivällisiä ja helikopterin tarjoamaa varusteiden kuljetuspalvelua kuitenkin unohtui 3 500 säästetyn dollarin myötä.
Seuraavana päivänä herättiin, kun ympäröivä hälinä kävi turhan kovaksi - oltiin viimeiset matkailijat sängyssä. Aamupalan jälkeen lähdettiin kävelemään pitkin samaa joenvartta pienoisessa vesitihkussa. Vesi oli edelleen kirkasta ja vuorenseinämiä pitkin virtaavat vesiputoukset ihastuttivat kerta toisensa jälkeen. Muutamien valokuvaustaukojen, hitaampien vaeltajien ohittamisen ja sateen voimistumisen jälkeen saavuttiin Mintaro Hutille ihmettelemään, ettei siellä ollut vielä ketään muita kuin saksalaiset hi-tec -vaeltajat. Porukalla on kaiken maailman säärystimiä, trikoita ja sauvoja, vaikka ne ei tunnu meitä enempää tietävän, mihin niitä tarvitsisivat.
Illalla oltiin sosiaalisia ja seurusteltiin kiltisti ulkomaalaisten kanssa. Seuraavana aamuna taas kuuden pintaan alkoi tohina ja puhina ympärillä. Yritettiin nukkua kahdeksan hengen huoneessa niin pitkään kuin mahdollista, mutta puoli kahdeksan aikaan ei enää jaksettu kuunnella, kun ihmiset tunkee tavaroita sängystä rinkkaan ja takaisin. Päivän ohjelmassa oli 554 metrin nousu vaelluksen parhaisiin maisemiin, reilun puolen tunnin kävely huipulla ja lopuksi vajaan 1 000 metrin laskeutuminen laaksoon. Pilvisessä ylämäessä taas ohiteltiin tapamme mukaan kävelysauvoja sillä vauhdilla, ettei meinattu tajuta olevamme perillä. Huippu oli pilvessä, eikä ympäröivistä huippuhuipuistakaan nähnyt juurikaan mitään. Välillä pilvet rakoilivat hieman ja kaivettiin salamana kamera repusta.
Lounasnuudelien jälkeen aloitettiin pitkä lasku alaspäin. Muutaman askeleen jälkeen ilma kirkastui kummasti ja saksalaiset olivat kääntyneet takaisinpäin, etteivät menettäisi mahdollisia mahtimaisemia. Epäröiden - itse enemmän ja Tiina vähemmän - jatkoimme matkaa alaspäin ihaillen edessä näkyvää huippua ja vuorenrinnettä. Yhtäkkiä jyrkänteen takaa nousi kopteri ja kääntyi samantien meitä kohti. Seikkailusarjat alkoivat pyöriä mielessä, kun kopterin etuovi aukesi ja vekotin laskeutui parinkymmenen metrin päähän. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt jahtaamaan meitä, joten jatkettiin taas matkaa. Laskeutumiseen kuluneet pari tuntia olivat huippuhetkiä koko vaelluksella.
Ennen Dumpling Hutia tehtiin vielä sivupolku eteläisen pallonpuoliskon korkeimmille putouksille (554 m). Edellisiltana ranger oli hutissa kertonut, että putouksen taakse voi päästä kävelemään, ja se tietenkin houkutteli meitä kovin. Vastaantulleet tytöt kuitenkin sanoivat, ettei taakse päässyt yrityksistä huolimatta. Putouksen taakse piti päästä kävelemällä putouksen läpi. Tällaisissa tilanteissa miesten pitää tietenkin osoittaa, että pystyvät mihin tahansa. Niinpä Tiina jäikin kameran kanssa katselemaan, kun lähdin loikkimaan kiviä pitkin kohti putouksen reunaa. Ilma oli täynnä pieniä pisaroita, ja ensimmäinen huomio olikin, että vaelluskengät ovat läpimärät. Kun kerran kengätkin oli kasteltu, oli pakko jatkaa matkaa. Auringon osuessa putoukseen ilma oli täynnä sateenkaaren värejä, mutta putouksen toiselle puolelle ei nähnyt millään. Jatkoin matkaa putouksen toiselle puolelle ja ylpeänä tulin kertomaan seikkailuistani Tiinalle. Se ei ihan ymmärtänyt, mutta hymyili. Kengät oli ihan märät.
Loppumatka hutille meni tasaista polkua lenkkareissa. Pitkä laskeutuminen tuntui jo illalla jaloissa, ja pikapastakin maistui nopeasti. Viimeisenä iltana huonekaverit hieman säikäyttivät ilmoittamalla heräävänsä kuudelta, että varmasti ehtisivät kahdelta lähtevään veneeseen. Matkan piti kestää kuusi tuntia, eli meidän aikataululla vajaan viisi. Nämä aamuvirkut olivat kuitenkin niin hiljaista väkeä, että nukuin parhaat yöunet koko vaelluksen aikana. Puoli kahdeksan aikoihin nousimme ja aamurutiinien jälkeen lähdettiin marssimaan kohti päätepistettä. Matka meni suht nopeasti pilvisessä säässä joitain järviä ja putouksia ihastellessa. Aamuvirkkujen ryhmä otettiin kiinni puolimatkan lounastauolla ja ennen kahta koko porukka oli taas koolla odottamassa venettä. Jälkimmäiseen veneeseen paikkansa varanneetkin tulivat ensimmäisellä, kun ohjeellinen aikataulu oli laadittu tosi väsyneille vaeltajille. Veneessä uupuneet patikoijat katselivat Milford Soundia haukoitellen - pilvi peitti kaikki hienoimmat näkymät, ja pelkkiin rinteisiin ja putouksiin oli jo turtunut edellisten päivien aikana. Kaiken kaikkiaan vaellus oli ihan hyvä - 8+. Parhaat maisemat jäivät huipun pilvisyydestä johtuen kokematta, mutta toisaalta sää olisi voinut olla paljon huonompikin.
Vaelluksen jälkeen mentiin kauppaan ostamaan oikeaa ruokaa ja herkkuja. Leirintäalueen suihkun jälkeen puhtaissa vaatteissa olo oli pitkästä aikaa raikas, ja ruokailun jälkeen iski raukeus. Nyt pohditaan, mentäisiinkö seuraavina päivinä vielä myös Kepler Trackille tai ainakin sen huipulle. Jos säätiedotus lupaa hyvää, retkeilymajoissa on tilaa ja saan ympäripuhuttua Tiinan kiipeämään uudelle vuorelle, voi seuraavassa raportissa olla lisää maisemakuvia..!
Abel Tasman
Toinen viikko viinitilalla meni pitkälti samalla rutiinilla kuin ensimmäinen, vaikka vaihdettiinkin naapuritilalle. Jos joku huomaa Alkossa Crossingin viinejä Marlboroughin seudulta Awatere Valleysta, niin voi muistella meitä viinilasin ääressä. Käytiin myös tutustumassa Montanan viinitilaan ja kiertelyn jälkeen opittiin maistelemaan eri viinejä. Opas yritti saada meidät tunnistamaan viineissä jotain tuttuja makuja, mutta meidän makuhermot riitti tunnistamaan, että tämä maistuu valkoviinille ja tämä punaviinille...
Abel Tasmanin kansallispuistossa vaellettiin pari päivää tai melottiin ensimmäisenä päivänä rannikkoa pitkin pohjoiseen ja käveltiin seuraavana päivänä takaisin. Puisto oli yksi ehdottomia huippukokemuksia tässä maassa! Aurinko paistoi ja otettiin kaksikkoon kunnon vauhdit, että ehdittiin majapaikkaan ajoissa, kun oli valittu aika haastava matka yhden päivän melomiselle. Sää oli onneksi enimmäkseen tyyntä ja matka sujui kevyesti. Matkalla ohiteltiin houkuttelevia rantoja ja näyttäviä kallioita. Pingviinejä ei nähty, vaikka niitä elelee jossain puiston alueella.
Yövyttiin monikansallisessa hutissa yhdessä parin kymmenen muun vaeltajan kanssa ja käveltiin seuraavana päivänä 21 km takaisin lähtöpaikkaan. Eri näkökulmasta katsellen puisto oli edelleen kaunis, mutta maisemat eivät juurikaan muuttuneet koko matkan aikana, ja loppumatkasta jalat alkoivat olla jo melko puhki.
Illalla ajeltiin vielä 50 km kohti pohjoista Takakaan, jossa sää ei kuitenkaan houkutellut meitä rantaelämään. Käytiin katsomassa pari lähdettä ja ohitettiin aikaisemmin suunnittelemamme Mt Arthurin valloitus, kun sää oli heikko ja jalatkin vielä väsyneet. Nyt jatketaan matkaa kohti Nelson Lakesin kansallispuistoa ja viikonlopun ultisturnausta Christchurchissa!
Viinitiladuunarit
Ystävänpäiväillallinen Palmyssa ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan, kun kaikki oikeat ravintolat oli varattu täyteen. Nautittiin sitten aterian jälkiruokineen paikallisessa Mäkkärissä ja päätettiin mennä kunnolla syömään sitten myöhemmin!
Ennen saapumista Wellingtoniin käytiin vielä vakoilemassa hylkeitä saaren eteläkärjessä Palliser Bayssa. Wellingtonin lähistöllä sijaitsevassa luonnonpuistossa käytiin etsimässä tuttuja maisemia Rivendellistä, mutta haltijoita ei näkynyt sen enempää kuin mitään tunnistettavaa kohtauspaikkaakaan.
Wellingtonissa meillä oli jo entuudestaan tuttu liitokiekkokaveri Steve opastamassa ympäri kaupunkia. Päästiin pelaamaan myös paikallista ultimatesarjaa tasaisilla ja vihreillä kentillä ja pelaaminen tuntui parin viikon tauon jälkeen mahtavalta. Kentillä tavattiin myös Afganistanissa ruskettunut Turun ultimatekasvatti Juho Särkilä, joka tuli tänne lopettelemaan opintojaan ja tutustumaan uuteen ympäristöön.
Wellingtonissa sattui olemaan Volvo Ocean Race samaan aikaan, joten ihasteltiin purjeveneitä ja kilpailun yhteydessä järjestettyä iltatapahtumaa. Satama-altaaseen sattui samaan aikaan muutamia delfiinejä, joita tähyiltiin muiden turistien ja paikallisten kanssa. Steven mukaan delfiinit tulevat satamaan kerran pari vuodessa, joten oltiin tyytyväisiä onnistuneeseen ajoitukseen. Wellyssä paikattiin myös oikea takarengas, joka oli vuotanut jo pari viikkoa. Eturengaskin itse asiassa vuotaa, mutta niin vähän, ettei vielä ainakaan puututa siihen.
Wellingtonista lähettelimme sähköpostia noin kymmenelle viinitilalle Marlboroughin seudulla. Yksi näistä vastasi meille ja toivotti tervetulleeksi töihin pariksi viikoksi. Nyt on viikko jo kulunut ja ollaan viritetty päivittäin kahdeksan tuntia verkkoja rypäleiden suojaksi lintuja vastaan. Hieman on ehkä yksitoikkoista hommaa, mutta aurinko on paistanut yhtä poikkeusta lukuun ottamatta joka päivä ja parissa viikossa saanee kunnon rusketuksen tilipussin lisäksi. Päivät alkaa seitsemältä ja kestää taukoineen melkein neljään. Aamuherätykset ovat tuntuneet tuskaisilta, mutta onneksi kuitenkin helpommilta päivä päivältä. Olemme yöpyneet useiden muiden työntekijöiden tapaan joen varressa viinitilan läheisyydessä. Joki tarjoaa kohtuullisen peseytymismahdollisuuden, kun lähimpään kaupunkiin Blenheimiin on matkaa 30 km. Vesi on välillä mukavan ja välillä vähän turhan viileää, mutta aina kuitenkin harmaata. Joka tapauksessa ollaan ihan tyytyväisiä siihen, että on pesumahdollisuus. Muuten pitäisi majoittua jossain kauempana leirintäalueella ja herätä vieläkin aikaisemmin…
Nyt on ollut pari yötä suht kylmä ja aamuisin ollaan ihan jäässä. Jos vielä menee kylmemmäksi, pitänee ruveta autossakin nukkumaan makuupussissa tai sitten ottaa vaatevarasto käyttöön. Auringon noustua noin kahdeksan yhdeksän aikoihin alkaa jo taas tarkenemaan t-paidassa, 11 aikoihin pärjää taas pelkissä sortseissa.
Talviolympialaisia ei olla juurikaan seurattu, kun Uuden-Seelannin tiedotusvälineet eivät tapahtumasta raportoi. Viinitilalla olemme kuitenkin spekuloineet mahdollisia tuloksia ruotsalaisten ja tsekkien kanssa. Just katottiin lätkän semifinaalin kooste leirintäalueella ja olis niin hienoa hymyillä ylimielisesti niille ruotsalaisille maanantaina… ;-) Mielellään otetaan lopputulos myös tekstarina numeroon +64 210 223 4195 siltä varalta, ettei nähdä tulosta ennen lähtöä sivistyksestä.
Ensi viikko menee vielä verkkoja viritellessä, mutta sen jälkeen suunnitelmissa on meloa ja vaeltaa Abel Tasmanin kansallispuistossa, pelata Christchurchissa järjestettävässä ultimateturnauksessa ja jatkaa ajelua ympäri eteläsaarta.
ps. tarkkaavaiset huomannevat kielestä, että tekstiä on redusoitu hieman jälkikäteen. Otin Kilroylle kirjoittamani raportin pohjaksi ja lisäilin hieman vapaammin joitain juttuja tänne!
Seikkaillen
Terveiset Napierista! Auto on edelleen kunnossa ja kilsoja kertyy hyvaa tahtia. Mt Maunganuissa majoituttiin Peetun kaverin Dionin luona kolme yota. Torstaina kaytiin etsimassa delfiineja Butlersin risteilylla. Delfiinit loytyivat, mutta kun merenkaynti oli kovaa, ei paasty uimaan niiden kanssa. Hengailtiin ja katteltiin viela rantavahtikisoja lauantai ja sitten lahdettiin jatkamaan matkaa.
Rotorua on seikkailu-urheilun mekka. Sledging oli kivaa ja yllattavan vaikeaa. Kelluttiin koskea alas muovin palasen kanssa ja naennaisesti ohjailtiin ja kaantyiltiin eri suuntiin. Zorbing oli huippuhauskaa (kiitti Vesalle vinkista).
Sen jalkeen matkustettiin tanne Napieriin itarannikkoa pitkin ja maisemat oli hienoja niin kauan kuin aurinko paistoi. Sen jalkeen sitten odoteltiin, etta saa paranis tai oltais jo jossain perilla.
Ens kerralla lisaa ajan kanssa. =)
