Matkalla maailmalla - matkablogi Uudesta-Seelannista

Korkean vuoren rinteille johti

Invercargillista matka jatkui etelärannikkoa kohti Fiordlandia ja Milford Trackia. Nättiä rantamaisemaa riitti, jokseenkaan mitään erityistä ei matkalla ollut ennen kääntymistä sisämaahan. Clifdenin luola oli yksi seudun nähtävyyksiä, jota yllättäen ei mainostettu mitenkään erityisesti, eikä siitä tarvinut edes maksaa mitään.

Invercargillista Kathmandun (paikallinen Partioaitta) alennusmyynnistä ostettu otsalamppu oli todellakin tarpeen, kun käveltiin, tasapainoiltiin, kömmittiin ja melkein kompuroitiin tunti maan alla. Opasteiden mukaan matkalla olisi tietenkin pitänyt olla vähintään kaksi valonlähdettä henkeä kohden, mutta me selvittiin kyllä hyvin Kathmandun superlampun ja käytetyillä halpispattereilla varustetun mini Magliten kanssa. Tiina oli tosi reipas.

Te Anaussa käytiin vielä patikoimassa lämmittelyksi pätkä Kepler Trackia, joka myöskin on eräs Great Walkeista. Tähän mennessä koettuja Great walkeja ovat Tongariro Crossing, Whanganui River, Abel Tasman, Rakiura ja nyt myös Milford Track. Keplerin muutaman tunnin pikamarssi oli lähinnä metsää joenvarressa ja suon reunassa. Reitin huippuhetket ovat yli tuhannen metrin korkeudessa, eikä ihan sinne asti välitetty Milfordia edellisenä päivänä lähteä tarpomaan.

Milford Track alkoi venematkalla Te Anau Downsista polun alkupisteeseen. Matkalla aurinko vilkuili meitä pilvien takaa valaisten ympäröiviä vuoria kapeine, mutta korkeine vesiputouksineen. Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli reilun tunnin kävely ensimmäiselle Clinton Hutille. Kävely oli loivaa ylimäkeä kirkasvetisen joen varressa. Hutilla oli meidän saapuessa jo parikymmentä muuta retkeilijää venyttelemässä kuistilla. Iltapäivän edetessä loputkin vaeltajat saapuivat, joten päivittäinen 40 "asiakkaan" kiintiö oli täynnä. Meidän lisäksi vaelluksella oli 40 retkeilijää täyden palvelun opastetulla vaelluksella. Pieni katkeruus porhotallaajien suihkua, viinipäivällisiä ja helikopterin tarjoamaa varusteiden kuljetuspalvelua kuitenkin unohtui 3 500 säästetyn dollarin myötä.

Seuraavana päivänä herättiin, kun ympäröivä hälinä kävi turhan kovaksi - oltiin viimeiset matkailijat sängyssä. Aamupalan jälkeen lähdettiin kävelemään pitkin samaa joenvartta pienoisessa vesitihkussa. Vesi oli edelleen kirkasta ja vuorenseinämiä pitkin virtaavat vesiputoukset ihastuttivat kerta toisensa jälkeen. Muutamien valokuvaustaukojen, hitaampien vaeltajien ohittamisen ja sateen voimistumisen jälkeen saavuttiin Mintaro Hutille ihmettelemään, ettei siellä ollut vielä ketään muita kuin saksalaiset hi-tec -vaeltajat. Porukalla on kaiken maailman säärystimiä, trikoita ja sauvoja, vaikka ne ei tunnu meitä enempää tietävän, mihin niitä tarvitsisivat.

Illalla oltiin sosiaalisia ja seurusteltiin kiltisti ulkomaalaisten kanssa. Seuraavana aamuna taas kuuden pintaan alkoi tohina ja puhina ympärillä. Yritettiin nukkua kahdeksan hengen huoneessa niin pitkään kuin mahdollista, mutta puoli kahdeksan aikaan ei enää jaksettu kuunnella, kun ihmiset tunkee tavaroita sängystä rinkkaan ja takaisin. Päivän ohjelmassa oli 554 metrin nousu vaelluksen parhaisiin maisemiin, reilun puolen tunnin kävely huipulla ja lopuksi vajaan 1 000 metrin laskeutuminen laaksoon. Pilvisessä ylämäessä taas ohiteltiin tapamme mukaan kävelysauvoja sillä vauhdilla, ettei meinattu tajuta olevamme perillä. Huippu oli pilvessä, eikä ympäröivistä huippuhuipuistakaan nähnyt juurikaan mitään. Välillä pilvet rakoilivat hieman ja kaivettiin salamana kamera repusta.

Lounasnuudelien jälkeen aloitettiin pitkä lasku alaspäin. Muutaman askeleen jälkeen ilma kirkastui kummasti ja saksalaiset olivat kääntyneet takaisinpäin, etteivät menettäisi mahdollisia mahtimaisemia. Epäröiden - itse enemmän ja Tiina vähemmän - jatkoimme matkaa alaspäin ihaillen edessä näkyvää huippua ja vuorenrinnettä. Yhtäkkiä jyrkänteen takaa nousi kopteri ja kääntyi samantien meitä kohti. Seikkailusarjat alkoivat pyöriä mielessä, kun kopterin etuovi aukesi ja vekotin laskeutui parinkymmenen metrin päähän. Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt jahtaamaan meitä, joten jatkettiin taas matkaa. Laskeutumiseen kuluneet pari tuntia olivat huippuhetkiä koko vaelluksella.

Ennen Dumpling Hutia tehtiin vielä sivupolku eteläisen pallonpuoliskon korkeimmille putouksille (554 m). Edellisiltana ranger oli hutissa kertonut, että putouksen taakse voi päästä kävelemään, ja se tietenkin houkutteli meitä kovin. Vastaantulleet tytöt kuitenkin sanoivat, ettei taakse päässyt yrityksistä huolimatta. Putouksen taakse piti päästä kävelemällä putouksen läpi. Tällaisissa tilanteissa miesten pitää tietenkin osoittaa, että pystyvät mihin tahansa. Niinpä Tiina jäikin kameran kanssa katselemaan, kun lähdin loikkimaan kiviä pitkin kohti putouksen reunaa. Ilma oli täynnä pieniä pisaroita, ja ensimmäinen huomio olikin, että vaelluskengät ovat läpimärät. Kun kerran kengätkin oli kasteltu, oli pakko jatkaa matkaa. Auringon osuessa putoukseen ilma oli täynnä sateenkaaren värejä, mutta putouksen toiselle puolelle ei nähnyt millään. Jatkoin matkaa putouksen toiselle puolelle ja ylpeänä tulin kertomaan seikkailuistani Tiinalle. Se ei ihan ymmärtänyt, mutta hymyili. Kengät oli ihan märät.

Loppumatka hutille meni tasaista polkua lenkkareissa. Pitkä laskeutuminen tuntui jo illalla jaloissa, ja pikapastakin maistui nopeasti. Viimeisenä iltana huonekaverit hieman säikäyttivät ilmoittamalla heräävänsä kuudelta, että varmasti ehtisivät kahdelta lähtevään veneeseen. Matkan piti kestää kuusi tuntia, eli meidän aikataululla vajaan viisi. Nämä aamuvirkut olivat kuitenkin niin hiljaista väkeä, että nukuin parhaat yöunet koko vaelluksen aikana. Puoli kahdeksan aikoihin nousimme ja aamurutiinien jälkeen lähdettiin marssimaan kohti päätepistettä. Matka meni suht nopeasti pilvisessä säässä joitain järviä ja putouksia ihastellessa. Aamuvirkkujen ryhmä otettiin kiinni puolimatkan lounastauolla ja ennen kahta koko porukka oli taas koolla odottamassa venettä. Jälkimmäiseen veneeseen paikkansa varanneetkin tulivat ensimmäisellä, kun ohjeellinen aikataulu oli laadittu tosi väsyneille vaeltajille. Veneessä uupuneet patikoijat katselivat Milford Soundia haukoitellen - pilvi peitti kaikki hienoimmat näkymät, ja pelkkiin rinteisiin ja putouksiin oli jo turtunut edellisten päivien aikana. Kaiken kaikkiaan vaellus oli ihan hyvä - 8+. Parhaat maisemat jäivät huipun pilvisyydestä johtuen kokematta, mutta toisaalta sää olisi voinut olla paljon huonompikin.

Vaelluksen jälkeen mentiin kauppaan ostamaan oikeaa ruokaa ja herkkuja. Leirintäalueen suihkun jälkeen puhtaissa vaatteissa olo oli pitkästä aikaa raikas, ja ruokailun jälkeen iski raukeus. Nyt pohditaan, mentäisiinkö seuraavina päivinä vielä myös Kepler Trackille tai ainakin sen huipulle. Jos säätiedotus lupaa hyvää, retkeilymajoissa on tilaa ja saan ympäripuhuttua Tiinan kiipeämään uudelle vuorelle, voi seuraavassa raportissa olla lisää maisemakuvia..!

posted by Tommi @ 13:06